Blogin aloitus

Olen harrastanut englantia jo yli viisikymmentä vuotta. Ja en paremmin osaa, voi sanoa. Luen kyllä aika hyvin...ja kuuntelen sujuvasti.

Kun keskikoulussa piti valita kieli ja oli kaksi rinnakkaisluokkaa, minut siirrettiin luokalle, jossa enemmistö oli syrjäkyläläisiä. Osa tuli linja-autolla kirkolle, mutta osa joutui viettämään viikot kortteerissa alivuokralaisasunnoissa, mistä eräs entinen luokkatoveri kertoi. Se oli ankeaa ja köyhää. Joskus joutui syömään matkalaukusta sängyn alta, viikonloppuna mukana tuotuja eväitä. Tämä kaveri joutui takaisin kansakouluun, kun kevättodistuksessa oli pari nelosta. Myöhemmin tapasimme jo vanhoina miehinä. Hänellä olivat asiat hyvin, vaikka jalka olikin katkaistu, kun hän oli alkoholisoituaan nukahtanut pakkasella johonkin koppiin. Nyt hän asui hyvin ja hänellä oli vaimo, joka on monen pelastus. Hän harrasti miehekkäitä hyveitä. Ajeli moottorikelkalla, pyydysti siikoja tunturijärviltä, pyysi varmaan riekkojakin. Minä en ollut koskaan retkahtanut, mutta olin kokenut paljon takaiskuja ja joutunut elämään maankiertäjänä - mikä elämä yhä jatkuu. Ei ole pysyväistä sijaa maan päällä, kunnes sitten kuusi syltä maan alla - eikä sekään pysy.

Yhdellä nelosella pärjäsi ja sai lukea ehdot, mutta kahdella sai lemput ja joutui takaisin häntä koipien välissä, siis ekaluokalta. Jos oli ylemmillä, sai jäädä luokalle. Minä en koskaan saanut edes ehtoja, jouluna oli usein ruotsissa nelonen, mutta sain sen aina nostetuksi. Asiaan kuului, että en pitänyt ruotsista, mutta elämä vei sitten Ruotsiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja vie ehkä myös eläkkeelle sinne neljän vuoden päästä.

Englannista minä sen sijaan pidin ja siitä oli aina hyvä numero. Harrastin enemmän englantia. Minulle oli hankittu Mannerheim-Liiton ja Save the Children Federation/ Pelastakaa lapset -järjestön kautta amerikkalainen kummitäti, jonka tapasinkin pari kertaa. Ensimmäisen kerran ehkä n. 8-vuotiaana, jolloin en vielä opiskellut englantia ja sitten nuorena perheenisänä. Ensimmäinen tapaaminen oli Rovaniemellä. Meitä kuvattiin ja haastateltiin lehtiin. Isosiskoni oli tulkkina. Minusta hän puhui englantia, mutta siihen aikaan hän tuskin sitä osasi kovinkaan hyvin. Hänen aikanaan oli luettu pitkä saksa. Kummitädin nimi oli Mary E.Carter ja hän oli naimaton nainen, tyylikäs. Hän työskenteli Sheraton -hotelliketjun ravintoloiden tarkastajana ja sain häneltä vuosien mittaa paljon kortteja eri puolilta maailmaa. Valitettavasti vain pari on säilynyt.

Sitten kun aikuisena hänet tapasin, hän oli jo eläkeläinen, mutta matkusti yhä. Hänellä oli jopa miesystävä. Tapaaminen oli aika jäykkä, minusta tuntui, etten osaa englantia. Mukana oli pieni tyttäreni, joka samoissa vetimissä otetuissa kuvissa näytti aivan söpöltä. Äidin tekemässä vaaleanpunaisessa takissa ja valkoisessa tekoturkislakissa.

Tuo Mary oli kuitenkin innoitukseni elämän kestävälle englannin opiskelulle. Hänelle piti kirjoittaa kiitoskirjeitä paketeista ja rahalähetyksistä joita tuli. Ne käännettiin Mannerheim Liitossa englanniksi. Mukaan piti laittaa vapaaehtoisena lähetyksenä 100 markan seteli, josta myöhemmin 1963 otettiin pois kaksi nollaa. Tottuminen uuteen rahaan oli varmasti vähintäänkin yhtä vaikeaa kuin on ollut tottuminen euroihin. Yhäkin saatan itsekin kääntää eurot markoiksi. Sata euroa on kuusisataa markkaa. Niissä kirjeissä saattoi myös olla kirjoitusharrastukseni siemen. Olin surkea kirjoittaja, kun käsialakin oli huono. Tämä tietokoneiden aika on ollut minulle sopiva, kun ei tarvitse kirjoittaa käsialalla. Silti olen joutunut opettamaan kaunoa koululapsille.

Kun tapasimme Rovaniemellä Mary sujautti salaa Mannerheim Liiton edustajalta sisarelleni 50 $ pyörää varten, joka minulle sitten ostettiinkin, sininen Falun -merkkinen miestenpyörä, jonka istuimelta en aluksi ylettynyt polkemaan, mutta aika pian. Se pyörä palveli ihan hyvin. Mannerheim Liitto vei lahjoituksista proviision. Varmaan Mary sai vähentää hyväntekeväisyyden veroista, mutta joka tapauksessa hän oli hyväntekijä.

Muutaman kerran vuodessa tuli lähetyksiä. Vuoroin rahaa, vuoroin vaatteita ja vuoroin elintarvikkeita. Viimeksi mainitut olivat kai jostakin ylijäämävarastosta ja tehty amerikkalaiseen makuun. Keinoturkiskauluksiset, vuoratut takit olivat liian erikoisia enkä kehdannut niitä pitää, samoin vuorelliset housut. Kuljin sen sijaan usein rikkinäisissä ja pieneksi jäävissä vaatteissa.

Elintarvikkeista emme aina ymmärtäneet, emme esimerkiksi isoista laardipurkeista, jotka olen käsittänyt vasta myöhemmin. Laardi oli muistissani hytisevää läpikuultavaa geeliä. Laardihan on tehty sianihrasta. Myös maitopulveri oli aika tarpeeton talouteen, missä siihen aikaan oli vielä lehmiä. Maitopulveri ja siitä tehty juoma maistuivat kummalliselta. Maitopulveria oli Lappiin tuotu heti sodan jälkeen. Veli kertoi, että sitä saattoi olla koulun pihalla, josta oppilaat kävivät sitä kouraisemassa ja söivät makean nälkäänsä.

Lääkkeistäkään emme ymmärtäneet mitään paitsi ehkä heftasta eli vetolaastarista. Siellä oli pillereitä ja ampulleja, jotka heitettiin Porvarinjängän suohautaan. Sokeri, jauho ja kaakaojauhe sen sijaan olivat tervetulleita, samoin nippu suklaalevyjä. Corned Beefin ymmärsimme lihasäilykkeeksi ja hyvälle se maistui. Säilykeliha maistui muutenkin tuohon aikaan taivaalliselle, ei sille koiranruoalle, mitä se nykyään on. Makealle persot sisarukset ne useinkin herkut söivät. Isoveli teki sokerista, voista ja kaakaosta rättäyksiä. Hänen hampaansa menivät huonoiksi ja paikkakunnan tapaan hän jo nuorena hankki tekohampaat. Itselläni hampaat pysyivät hyvinä. Ei ollut reikiä, kunnes opiskelijaikäisenä pilasin hampaani raa´alla sitruunalla. Yläleuassa minulla on yhä hyvännäköinen kalusto, mutta alaleuan hampaat ovat vinossa. Ikenet ovat iän ja liian kovakouraisen harjauksen myötä vetäytyneet ja vihlovat.

Toiselle veljelle tuli myös paketteja parin vuoden aikana, mutta hänen kumminsa lopetti. Myös hedelmäkarkit tekivät kauppansa. Ne olivat isossa peltipurkissa, varmaan lähes samanlaisessa kuin mikä oli kuulemma aina presidentti Reaganin työpöydällä Valkoisessa Talossa paljon myöhemmin. Vaatepaketeissa tuli myös lakanakangasta ja froteeta, joista isot siskot neuloivat tarpeellisia lakanoita. Rahat vei isä perheen tarpeeseen, tuskin minulle niistä tuli edes taskurahaa.

Meillä oli aika tiukkaa lapsuuteni aikana, kun äiti oli kuollut ja isä tulossa täysin työkyvyttömäksi. Hän oli pienviljelijä. Maanviljelys ei paljoa tuottanut. Joskus tuli vähän heinästä ja aikoinaan oli maitotili. Tonkia kärrättiin ja ajettiin vesikelkalla tien varteen maitolavalle. Sellaisella reissulla rakas Turre -koira jäi taksin alle ja kuoli, kun ei ymmärtänyt, että takarenkaat ovat vaaralliset. Se haukkui eturenkaat ja päästi menemään, kuten se päästi lopulta kaikki vieraat suuren rähinän jälkeen. Kävin katsomassa usein sinä talvena koiran tönköksi jäätynyttä ruumista tynnyrissä; sitähän ei voitu pakkasilla haudata. Olin tietysti surullinen, mutta jonkun vuoden kuluttua sain hankkia uuden koiran, joka oli varmaankin pelastukseni. Se nukkui usein vieressäni liasta kovaksi pinttyneen lakanan ja sisuksia pursuavan täkin välissä. Se haisi monesti omituiselle luuhattuaan ties missä. Kerran se oli löytänyt kissanraadon, jossa oli lajityypillisesti kieriskellyt ja tuli tietysti kotiin saavuttuaan viereeni. Samoin se oli muidenkin lemmikki.

Sen sai naapurin Tauno lopettaa, kun koti jäi kylmilleen, kun lähdin opiskelemaan Tampereelle. Isä oli mennyt jo aikaisemmin vanhainkotiin, muut lapset lähteneet jo vuosia ennemmin, toki palaten loma-aikoina kotiin. Minä sain pitää lukioaikana huolta yhä huonommaksi käyvästä isästä, mutta se on jo toinen stoori, jonka olen jo kertonut aikaisemmin kadonneessa blogissani.

Luin paljon, eniten tietenkin kotimaista, mutta rupesin lukemaan myös englannin kielellä. Koska kylä oli turistireitin varrella linja-autoaseman kioskissa oli englanninkielistä kirjallisuutta. Ostin sieltä mm. Reader´s Digestejä ja olin niiden vannoutunut lukija, myös suomenkielisten. Ostin myös rohkean Another Country -pokkarin, jonka oli kirjoittanut James Baldwin ja yritin lukea vavahdellen sen seksuaalikuvauksia. Sijoitin rahojani myös Life -lehtiin ja jopa Playboy -lehtiin.

Suurin helmi oli kuitenkin 1963 ilmestynyt John Steinbeckin Travels with Charley, johon olen palannut monta kertaa. Se on viisas kirja ja yksi Amerikan-rakkauteni lähteitä. Luin ihan äsken kirjan myös suomenkielellä eikä se ole mielestäni vanhentunut. Koskaan en vielä ole päässyt Amerikassa käymään, ehkä ei nykyaikana tarvitsekaan, sillä on mukavinta ehkä matkustaa kirjojen, television ja netin avulla. Niissä ihmiset panevat parastaan, ei kulu aikaa ja rahaa turhuuksiin. Silti olisi mukava Pohjois-Amerikassa käydä. Rahastahan se on kiinni. Ensisijaista on pystyä elämään kotimaassa joten kuten. Englannissa, joka on toinen rakkauteni, sensijaan olen ollut kolmeen otteeseen, yhteensä puolisen vuotta. Englannissakin voi matkailla netissä, televisiossa ja muussa mediassa. Olen ollut ex. vaimon kanssa nuorena au paireina rikkaassa juutalaisperheessä Readingin liepeillä idyllisessä englantilaiskylässä loistokartanossa viitisen kuukautta, kielikurssilla Salisburyssä pari viikkoa ja harhaillut yhden kuukauden Lontoossa asuen pienissä hotelleissa, eri puolilla kaupunkia kävellen. Siellä ostin myös pienen kirjan, jossa kerrottiin WWW:n ihmeellisyyksistä.

Tästä blogista ei tule muistelua juuri enempää kuin oli tässä merkinnässä. Ehkä sentään muistelen Englannissa olojani. Aion kerätä tähän linkkejä, jotka ovat olleet minulle avuksi englannin lukemisessa, tai olisivat voineet olla. Koska on runsauden pulaa virikkeistä ja materiaaleista ja aikapula, kun vuorokauteen ei 24 tuntia enempää mahdu, aikomukset ovat usein jääneet aikomuksiksi.

Aion kuitenkin kerätä itseäni kiinnostavia apulinkkejä, ja ehkä myöhemmin kiinnostavia englanninkielisiä linkkejä yleensäkin.

Olen tehnyt vähän samoin suomenkielelle, Oppitori -blogissani, joka alkaa tällä erää olla valmis, en keksi siihen nyt juuri uutta. Kun löydän, lisään jonnekin blogin sisään.